Minimoidaan lapsille koituva haitta vanhempien erotessa

Tiedättekö mikä on vähän ihmeellistä? Noin puolet avioliitoista päättyy eroon, mutta lainsäädäntömme on yhä aikakaudelta, jolloin avioero oli poikkeus. Myös lapsellisten avoparien erot ovat hankalia. Yhteiskunta on parhaimmillaan kuin perhe, jossa jokaiselle sallitaan autonomia ja itsemääräämisoikeus, mutta jokaista myös tuetaan elämän karikoissa. Sen takia meidän tulisi kehittää perhelainsäädäntöämme parempaan suuntaan. Sellaiseen, jossa vanhempien parisuhteen loppuminen ei aiheuttaisi niin suurta vahinkoa lapsille.

Väestöliitto kertoo, että on neljä lapsen kannalta merkittävää riskitekijää erossa:

  1. toisen vanhemman poissaolo lapsen jokapäiväisestä elämästä

  2. vaikeutunut lapsi-vanhempi-suhde

  3. taloudellisen tilanteen heikentyminen

  4. vanhempien keskinäinen riitaisuus

Käydään läpi muutama keino miten näihin riskitekijöihin voisi vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla.

Toisen vanhemman poissaolo lapsen jokapäiväisestä elämästä

Tähän voi olla monia syitä, mutta yksi aivan liian yleinen on se, ettei etävanhempi onnistu saamaan lapsille sopivaa kotia. Varsinkin etävanhemmaksi jääville miehille ero lasten äidistä on vakava riskitekijä asunnottomuudelle, työttömyydelle ja päihdeongelmille. Nämä kolme asiaa vaikuttavat toisiinsa. Perinteisen patriarkaalisen näkemyksen mukaan mies on perheensä pää ja hänen tehtävänsä on elättää lapset ja vaimo. Vaikka olemme tästä jo jonkin verran irrottautuneet, voi tämä fantasia elää alitajunnassa vahvana. Kun kokee menettävänsä perheensä ja samalla törmää vaikeuksiin saada asuntoa ja nähdä lapsiaan, voivat nämä vaikutukset heijastua mielenterveyteen kohtalokkain seurauksin. Olisi tärkeää, että yhteiskunta ottaisi huomioon myös etävanhemman lasten vanhempana ja tunnustaisi hänen merkityksen lasten hyvinvoinnille. Myös etävanhemman asunnottomuus on lapsille vaikea asia.

Edellisessä kappaleessa käytin termiä etävanhempi. Tässä on toinen parannusehdotus: Tehdään mahdolliseksi juridinen vuorovanhemmuus, jossa lapsilla tosiaan olisi kaksi kotia. Suomessa tämä ei vielä ole mahdollista. Suomessa on valittava, kuka on lähivanhempi, ja tämä lähivanhempi saa kaiken yhteiskunnallisen taloudellisen tuen sekä leijonanosan kaikesta psykososiaalisesta tuesta mitä on tarjolla. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että lapset tosiasiallisesti asuisivat puolet ajasta niin sanotun etävanhemman luona. Suomessa on pelätty, että lapset stressaantuisivat kahdesta kodista, mutta tälle pelolle ei ole mitään perustetta. Ruotsista saadut kokemukset osoittavat, että arki kahden vanhemman kanssa on arvokasta – vaikka he asuisivat eri kodeissa. Itsekin avioerolapsena voin todeta, että kaksi kotia on paljon helpompi paletti kuin se, että pitäisi monta kertaa kuukaudessa käydä “tapaamassa” vanhempaa hänen kodissaan, jota ei omakseen saisi kutsua. Ja hei – joka toinen viikonloppu etävanhempansa luona käyvä vaihtaa kotia ihan yhtä monta kertaa kuin vuoroviikoin asuva. Tehdään vuoroasumisesta mahdollista ja luovutaan turhasta vastakkainasettelusta niissä perheissä, joissa todella on kaksi lastensa hyvinvointiin sitoutunutta vanhempaa!

Vuoroasumisessa eroavat miehet joutuvat ottamaan vastuuta lastensa arjesta. Tämä luo hyvää pohjaa isäkulttuurille ja normalisoi isien hoivarooleja. Liian monessa perheessä kotityöt ja lastenhoito jakautuvat epätasa-arvoisesti, eikä se ole hyväksi kellekään osapuolelle. Vuoroasumisessa vanhemmat pääsevät ja joutuvat tekemään töitä jokseenkin tasapuolisesti. Tämä parantaa äitien jaksamista, lasten hyvinvointia ja isien suhteita lapsiinsa, tuoden siten onnea heidän elämäänsä myös.

Vaikeutunut lapsi-vanhempi-suhde

Tämä kohta liittyy varmasti muihin kohtiin monella tapaa. Jos ei asu toisen vanhempansa kanssa, suhde kärsii. Vanhemman heikko taloudellinen tilanne stressaa ja vaikuttaa mielenterveyteen ja jaksamiseen. Vanhempien riitaisuus voi etäännyttää lasta. Ja jo ero itsessään saattaa nostattaa lapsessa pelkoja ja ahdistusta: Entä jos vanhemmat hylkäävät minut myös?

Jos kuitenkin otamme tämän kohdan tarkasteluun erillisenä asiana, niin ensimmäisenä vastakeinona tulee mieleen matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut koko perheelle. Eron aikana muutama juttutuokio eroneuvolassa, sekä kullekin perheenjäsenelle yksinään, että vanhempi-lapsi pareille, voisi tehdä hyvää. Vanhempia voi yrittää kannustaa näkemään lapsen tarpeet omien tunnemyllerrysten keskellä. Lapselle juttutuokio voi tuoda uusia näkökulmia tilanteeseen ja auttaa löytämään omat voimavarat. Tämmöisiä palveluita voisi tarjota automaattisesti, ennaltaehkäisevästi neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon kautta – tai jopa avioerohakemusta jättäessä. Pieni panostus ennaltaehkäisyyn voi tuoda suuret säästöt.

Mikäli perheessä on pieniä lapsia ja toinen vanhemmista jää pääasiassa yksin vastuuseen lapsista, olisi myös tärkeää tukea tämän vanhemman jaksamista. Kahden vanhemman perheet saavat sekä enemmän taloudellista tukea, että lastenhoitoapua perheeltään ja sukulaisiltaan. Yhden vanhemman perheitä voi siis olla tarpeen tukea esimerkiksi lastenhoitopalvelulla, mikäli omat verkostot eivät riitä.

Taloudellisen tilanteen heikentyminen

Tämä on haastava kohta, sillä kannatan perustuloa. Perustulossa yhtenä ideana on se, ettei makseta yksinhuoltajakorotuksia tai muutenkaan suurempia tukia osalle ihmisistä. Toisaalta toivoisin perustulomallin johtavan lisääntyneeseen yhteisölliseen asumiseen: Asumistuen ja kelan muiden koukeroiden takia on haastavaa asua ihmisten kanssa yhdessä. (Tästä kirjoitan lisää erillisessä postauksessa, voin päivittää linkin tähän jahka se valmistuu!) Yhteisöllinen asuminen vähentää asumiskuluja ja helpottaa lastenhoitovaihtareita.

Perustulo myös mahdollistaa joustavan osallistumisen työelämään. Työtön ja varaton yksinhuoltaja saa tukia todella monen eri pykälän perusteella, ja näiden tukien progressiivisuuden yhteisvaikutus on niin jyrkkä, ettei kahden lapsen yksinhuoltajan kannata käydä töissä alle 2500€/kk bruttopalkalla. Työllisyys on kuitenkin pitkällä tähtäimellä tärkeä asia, ja monella ne ansiotkin nousevat ajan mittaan kun vaan töitä tekee. Omasta kokemuksesta voin myös sanoa sen, että etenkin pienten lasten yksinhuoltajalla voi jaksaminen olla niin tiukalla, ettei täyspäiväiseen työssäkäyntiin yksinkertaisesti riitä eväät – mutta osa-aikaisen työssäkäynnin taloudellinen nettovaikutus lähenee nollaa. Perustulolla voisi tehdä töitä omien rajojensa mukaisesti, ja esimerkiksi opiskella siinä sivussa, nostaen tuntiansioitaan pikkuhiljaa.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on erityisen tärkeä yhden vanhemman perheille jossa ei voida tehdä keikkatöitä iltaisin ja viikonloppuisin, tai milloin ikinä toinen vanhempi on vapaalla. Monet keikkatyöt ovat luonteeltaan sellaisia, että aamulla soitetaan työnantajalle ja kysytään töiden perään. Nykyinen subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen tarkoittaa sitä, ettei keikkatöitä voi ottaa vastaan sillä lapselle ei ole hoitopaikkaa. Jos pääsee kiinni johonkin säännöllisempään työhön, niin täysiaikainen hoitopaikka tulee löytyä kahden viikon sisällä – mutta se voi olla aivan eri puolella kuntaa. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tuo paljon kaivattua joustavuutta lapsiperheiden elämään, ja vaikutus on erityisen vahva yhden vanhemman perheessä.

Vanhempien keskinäinen riitaisuus

Sopimusvapaus on hieno asia, mutta valitettavasti kaksi toisistaan eroavaa ihmistä ovat harvoin sellaisella sopimustuulella. Lapsen arki olisi hyvä turvata taloudellisesti ja molempien vanhempien olisi hyvä siihen osallistua. Suomessa on olemassa ohjeellinen laskuri joka auttaa sopivan summan löytämisessä, mutta siihen se meillä loppuukin: Numero isketään pöytään ja vanhemmat pistetään riitelemään keskenään aiheesta. Moni etävanhempi kokee vaikeaksi, että lähivanhempi saa päättää rahoista. Mikäli ei olla päädytty vuoroasumiseen, vaan lähivanhempi kantaa valtaosan lastenhoitovastuusta, on hänellä taas suuri riski köyhyydelle. Lompakkoa verottavat mm. isot asumiskulut, lapsiperheen yllättävät menot, tulonmenetykset, kun ei voi tehdä yhtä paljon töitä kuin muut, sekä totta kai arjen askareiden takia uupuminen joka heikentää taloussuunnittelua. Tämä kaikki voi näkyä vihan tunteina ja katkeruutena neuvotteluissa.

Oma ehdotukseni on se, että laskureiden tuloksia sovellettaisiin paljon suoremmin: Laskurin tulos, siinä neuvotteluvaraa +/- 20%. Oikeustaisteluja tulisi välttää, sillä ne ovat kalliita mutta eivät rakenna jaettua vanhemmuutta. Asiantuntija-avusteinen sovittelukäytäntö tuli Follo-hankkeen myötä vuonna 2014 valtakunnalliseksi, mutta toiveena on, että suurin osa asioista sovittaisiin kunnallisten peruspalveluiden kautta. Follo-sovittelu on ajateltu tilanteisiin jotka ovat jo riitaantuneet, eivät niiden ennaltaehkäisemiseen. Lastenvalvojien koulutusvaatimus on mikä tahansa ylempi korkeakoulututkinto – en tiedä, onko heillä loppujen lopuksi valmiuksia toimia diplomaatteina vanhempien välillä ja tuoda esille lasten parasta. Aiemmin mainittu eroneuvola voisi toimia paikkana jossa asioista sovitaan, psykososiaalisen tuen avulla.

Elatusavun lisäksi ositus voi aiheuttaa riitaisuutta. Yksi keino millä riitoja saataisiin mahdollisesti vähennettyä on se, että jokaisen pitäisi jo avioituessa ottaa kantaa miten omaisuus tulee jakaa kun avioliitto purkautuu. Se purkautuu kuitenkin aina, joko kuoleman tai eron kautta. Avio-oikeus on ollut tärkeä oikeus naisille aikana jolloin he eivät käyneet töissä tai ainakaan omanneet lähimainkaan samoja mahdollisuuksia tienesteihin kuin miehet. Nyt kuitenkin elämme eri ajassa, ja pariskunnat voisivat ruksia itselleen sopivan vaihtoehdon: Perinteinen avio-oikeus, joku muutamasta standardiavioehtomallista, vai heidän oma avioehtonsa. Tällä hetkellä perinteinen avio-oikeus on automaattinen, muut vaativat vaivaa. Valitsisiko useampi toisin jos se olisi helpompaa? Ja helpottaisiko se osituksia jos useampi pariskunta kävisi nämä keskustelut läpi ennen avioitumista? Esimerkiksi jo sellainen yksinkertainen avioehto joka rajaa perinnöt ja lahjat pois avio-oikeuden piiristä voi tuntua monesta oikeudenmukaisemmalta ja helpommalta hyväksyä.

Kohti perhelainsäädännön uutta aikaa

Olen tässä tekstissä keskittynyt lähinnä nykyisen parisuhdekeskeisen perhelainsäädäntömme hienosäätämiseen romanttis-seksuaalisen parisuhteen päättyessä. Nämä askeleet ovat mahdollisia ottaa jo ensi vaalikaudella. Pidemmällä tähtäimellä toivoisin kuitenkin perhelainsäädännön räjäyttämistä. Perhettä ei tarvitse perustaa romanttis-seksuaalisen kumppanin kanssa, ystäväkin käy, tai vaikkapa sisarus. Niitä romanttis-seksuaalisia kumppaneitakin voi olla useita, ei vain yksi. Geneettinen ja juridinen vanhemmuus tulee selkeämmin erottaa toisistaan: Lasta tosiasiallisesti kasvattavalla vanhemmalla tulee olla juridiset edellytykset hoitaa tehtäväänsä, mutta suljetut adoptiot ja anonyymit sukusolujen luovuttajat kuuluvat historiaan. Lapsella on paitsi oikeus tietää mistä hänen geeninsä ovat peräisin, myös oikeus tavata biologisia vanhempiaan mikäli he ovat siihen suostuvaisia.

Tämä tavoite vaatii kuitenkin niin perustavanlaatuisia muutoksia perhelainsäädäntöön, ettei sitä voi toteuttaa yhden vaalikauden aikana. Tehdään muutoksia askel kerrallaan olemassaolevaan lainsäädäntöön ja pidetään tavoite korkealla!

 

Lähteitä ja lisälukemista:

https://www.forskning.se/2017/01/12/vaxelvist-boende-bast-for-skilsmassobarnen/

http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/pienten_lasten_vanhemmat/lapset_ja_ero/

https://oikeus.fi/fi/index/ajankohtaista/tiedotteet/2014/04/asiantuntija-avusteinenhuoltoriitojensovittelutuomioistuimessatuleevaltakunnalliseksi.html

 

saganyren
Piraattipuolue Espoo

Piraatti, feministi ja teekkari. Arvoihin kuuluu yhdenvertaisuus, avoimuus ja välittäminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu